lauantai 13. joulukuuta 2014

Riivattua

Piirretty tuotesuunnittelun tunnilla, harjoitus turkiksen piirtämisestä. 

Kirjoitusvaje ei yleensä johdu siitä etteikö olisi asiaa. Monesti ei riitä aika tai sitten on vain niin huono aika ettei halua kirjoittaa asioita ylös.
Riivausten syksy on vainonnut minua. Toinen koskettanut henkistä ja toinen fyylsistä jaksamistani.
Eilen kävin paljon läpi vanjoja papereita ja löysin keväältä ja vuoden takaa runoja, pari iloista mutta suuremmaksi osaksi aika riipiviä. Runot ovat olleet tietynlainen tapa minulla ilmaista oloani vaikken niihin ole mitään oikeaoppista sointua ikinä saanut, ne ovat sanoja jotka tulevat syvältä. Koska ne tulevat syvältä ne ovat yleensä päässeet paperille vaikeina aikoina kun ahdistava kipu haluaisi ulos. Ei ole yhtään suomalaista kehua omaa tekemistään, mikä on välillä sääli, olemme hyvin kainoja ja vähättelemme enemmän kuin pitäisi. Vaikka noiden muistojen esiintuovat runot vihlaisevatkin niitä vanhoja haavoja, ihan ihmettelen jälkikäteen kuinka olen osannut sen hetkiset tunteet pukea sanoiksi.
Tällähetkellä kun riivattu syksi on fyysisesti hakannut minua sairaaksi moneen kertaan ja henkinen tunnesotku sekoittanut solmuksi olisi ihanaa saada se runosuoni hereille ja pieni olo tästä riivauksesta ulos.
Valitettavasti kynä ja paperi naaman edessä ei riitä, itseään ei voi pakottaa aivan kaikkeen.
Luultavasti vanhainkotiin päästyäni runokokoelmasta saisi sanakirjan paksuisen.

Anna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kommentit: